mun vieressä istuu joku tyttö. se on printannut tohon kasan paperia. päällimmäisessä lukee ”apurahahakemus”. välillä se lukee jotain ja sen huulet liikkuu, vaikkei se puhu ääneen. se on nyt kahdesti tuo tyttö kysynyt multa apua koulun uuden sähköpostiohjelman käytössä. hauskaa. en ole itse vielä lähettänyt sen kautta viestejä.

mulla on deadline, johon en pysty, koska aina kun on deadline alan saada ideoita ja kiinnostun kamalasti tekemään kaikkea muuta ja lukemaan vaikka mitä mielenkiintoista. verhojen ripustaminen ja blogiin kirjoittaminen ja vesiväreillä maalaaminen ja syöksylaskun katsominen televisiosta ja kaikki sellainen muuttuu asioiksi, jotka on pakko tehdä ja pakko tehdä heti eikä huomenna.

kiitos tämän dedlainin sain idean taiteelliseen lopputyöhöni. se on ehkä ihan hyvä idea, vaikka nyt onkin ehkä liian aikaista sanoa mitään. yleensä hyvät ideat eivät enää ole niin hyviä seuraavana päivänä. päätin tehdä dokumentin timosta. soitin sille melkein heti, kun olin vähän kirjoitellut asioita ylös. se oli puhelimessa vähän nihkeä. se vaikutti siltä, ettei halua tulla mukaan. pahastuin sille, vaikka se sano vaan, että sen pitää miettiä, koska se oo varma haluaako, ja että puhutaan myöhemmin. olisin tietenkin toivonut, että se innostuu ja sanoo vaikka vau. se on mun isäni ja sen kuuluu olla mulle kiltti ja kiinnostunut mun asioistani ja auttaa muo sellaisissa jutuissa, jotka on mulle tärkeitä ja joihin tarvitsen apua eli esimerkiksi tässä dokumentissa ja siinä, että koskaan valmistuisin tästä paskasta koulusta ja menisin tekemään jotain sellaista palkkatyötä, jota se niin kovasti pitää arvossa. ei ehkä kuitenkaan ole viisasta esittää tätä asiaa sille noin.

löysin täältä koulun koneelta vanhoja mietelmiä yhdestä toisesta projektista, jonka olen jättänyt tekemättä ja siihen oli kyllä kirjoitettu jo tämä sama idea. olin unohtanut. asioita on vaikea pitää mielessä. unohdin tänään syödä vitamiininikin. tai sitten olen unohtanut syöneeni ne.

löysin aamulla kaapistani tällaiset farkut, joiden lahkeet on lyhennetty nitomalla. jopas on mukavat. pukeudun näihin ehkä toistekin. olisi aika siivota vaatekaappi, siellähän voi olla vaikka mitä. jospa teen sen tänään jo hetikohta.

eräs sanoi aina kuvitelleensa minut vasenkätiseksi ja oli korostetun yllättynyt huomatessaan, että kirjoitan oikealla. väitin pystyväni molempiin.

istuin mielenkiintoisella tunnilla ja mietin vihkooni, että "mikä, mikä, mikä estää muo keskittymästä?" sitten kirjoittelin havaintoja lähimpänä istuneen ihmisen ihosta ja eleistä ja sen puheessa toistuvista fraaseista ja ajattelin, että onpa söpöä, kun sen etusormi käy yhtenään sen huulilla.

vanhassa blogissani on mielenkiintoisia tekstejä. olen taantunut niistä ajoista. ei kannattane taistella vastaan.

eilenkin oli yöllä ihana ihana lumisade. hullua, että päivisin on niin rumaa, mut öisin kaunista. ei kovin motivoivaa, jos tavoite on saavuttaa norminmukainen vuorokausirytmi, joka siis palkkatyön ohella on kuulemma avain ystäviin, menestykseen ja vaikutusvaltaan.

löysin tänään hyllystä venäläistä poppia, mutta se soitin ei soittanu levyn neljää ensimmäistä raitaa. oonkin sitten mietiskelly niiden huulten ja sormen lisäksi tällasia sisältöjä: Для тебя

"emma on tääl", se sanoo puhelimeen, "se o vallannu mun tuolin."

mietiskelen tässä. muutenkin tänään oon miettinyt vuorovaikutustaitoja. tuntu, että sydän pysähtyy, kun tajusin, että yksi ihminen onkin oikea. kiistämätöntä.

luen bussiaikataulua, mutta taidan kävellä, kun tuolla ulkona kerrankin on lunta eikä edes ole kovin kylmä.

en mä tiedä mistään mitään tänään. välillä luulen tajuavani jotain, toisinaan kaikenkin, mutta sitten hukkaan sen tajunnan. parasta tänään: hyviä komppiksia, mielenkiintoisia varjoja paratiisissa ja "who could bear to feel himself forgotten?".

i love my police officer

se oli viime vuonna, kun sain uudenlaisia kokemuksia. lienenköhän jo toipunut?

lyhyt tarina pakkovallasta tai yhden toisen sanoin kafkalaista olemista turussa:

nukun sängyssäni. ovikello soi. katson kelloa, se on vähän yli kymmenen. ovikello vaan soi, mutten nouse avaamaan, en odota ketään, lopettaisi jo sen ovikellon soittamisen. huomaan saaneeni tekstiviestin. kuulen, kun avain kääntyy ovessa ja ovi aukeaa. ärsyynnyn. riippumatta siitä kumpi kämppis se on, on asiatonta soitella aamulla ovikelloa, jos kerran on avain.

eteisestä kuuluu: ”turun poliisista, hyvää huomenta!”

yllätyn hieman. puen housut ja samalla, kun napitan niitä turun poliisi avaa huoneen oven ja on kovin kiinnostunut siitä kuka olen, keitä meillä asuu ja tiedänkö mitä turkisliikkeistä ja iskuista. jollen kerran tiedä muuta kuin nimeni ja keitä meillä asuu, olen pidätetty, kertoo turun poliisi. se sanoo myös tekevänsä nyt kotietsinnän. turun poliisi on kolme miestä olohuoneessani ja yksi makuuhuoneessani. turun poliisi ottaa puhelimen kädestäni. kysyn saanko lukea sen tekstiviestin ja soittaa. turun poliisi vastaa, etten enää soittele mihinkään, koska olen pidätetty ja nyt lähdetään. kysyn, josko turun poliisi voisi poistua huoneestani, että saisin pukea rauhassa. olohuoneessa oleva osa turun poliisia sanoo ”se ei käy. laita vaan sukat jalkaan ja paita päälle.” laitan sukat jalkaan ja paidan päälle samalla kun turun poliisi valokuvaa huonettani.

pääsen autolla poliisilaitokselle. turun poliisi on herrasmies. se avaa mulle auton oven lähtiessä ja saapuessa.

turun poliisi ottaa laukkuni ja kaulahuivini ja henkselini ja vyöni ja kaiken, mitä mulla on taskuissani. takkini saan pitää, jahka turun poliisi on irrottanut siitä heijastimen. saan laittaa tyhjennettyihin taskuihini kaiken käteisen, minkä turun poliisi kukkarostani löytää. sitä ei ole paljoa, mutta housut eivät oikein tahdo pysyä ylhäällä, kun ei ole vyötä eikä henkseleitä, mutta tasku täynnä kolikoita. pidän niistä housusta kiinni toisella kädellä.

turun poliisi saattaa minut selliin neljätoista ja käskee jättää kengät oven vieressä olevaan postilaatikkoon. olen kuuliainen ja jätän kengät postilaatikkoon.

se selli 14 on haiseva paikka. päätän jatkaa turun poliisin keskeyttämää nukkumista. nukun ja valvon ja nukun ja valvon ja herään ääniin, toisinaan luulen herääväni kotona ja luen seinillä olevia tekstejä. välillä juon vettä. päätä särkee, se varmaan kaipaisi kofeiinia ja nikotiinia se pää. en tiedä, mitä kello on. painan sitä nappia, jota saa painaa, jos kaipaa jotain. en saa kynää enkä paperia, vaikka kysyn monesti. se on kuulemma turvallisuusuhka. luukusta katsova poliisi ei tiedä ajasta mitään, ei siitä paljonko kello on (vaikka siinä käytävällä, jolla se seisoo on seinäkello) eikä siitä kauanko joudun olemaan sellissä neljätoista. kolmen päivän päästä on vangitsemisoikeudenkäynti, jollen sitä ennen ole päässyt pois, se sanoo. voi paska, ajattelen. en saa soittaa, etten pääse sovittuun tapaamiseen. alkaa tulla pimeä, kello on siis jotain viisi. laitan ne kolikot takin taskuun, jotta housut pysyisivät ylhäällä. vaikka ei sillä niin väliä ole. nukun ja valvon ja luen niitä kirjoituksia seiniltä ja nukun ja valvon ja mietin kauankohan olen nukkunut ja valvonut. sellin pituus on 9 kertaa 15 jalkaterän pituutta. siellä haisee ja loisteputket on liian kirkkaat. jos niitä erehtyy katsomaan jää sellainen jälkikuva vai mikä se nyt onkaan. yritän olla katsomatta niitä loisteputkia. joku sammuttaa ne valot sitten joskus. pimeässä joku miesääni huutaa jonkin naisen nimeä. en tiedä miten pitkään.

turun poliisi on kohtelias. se koputtaa aina ennen kuin se avaa sen sellin oven tai ovessa olevan luukun.

aamulla turun poliisi osoittaa kiinnostusta minuun. se kättelee ja kertoo nimensä, jonka unohdan ja vie minut käytäviä ja portaita pitkin jonnekin ja kertoo minun olevan syytetty ja alkaa kysellä. en tiedä niistä asioista, joita se kysyy. tiedän olleeni yksin kotona aikana, joka sitä kiinnostaa. se ei taida uskoa. se kirjoittaa niitä asioita, joita sanon ja tekee tekstissä kielioppivirheitä, mutta allekirjoitan sen tekstin silti. taidan olla vähän tyhmä, koska siinä paperissa on ruksittu, että mulle muka on ennen kuulustelua kerrottu, että minulla on oikeus kuulustelutodistajaan jne. minusta on outoa, ettei turun poliisi osaa lukea kelloa eikä kirjoittaa. kysyn taas kynää ja paperia. tämä poliisi ei kuulemma päätä siitä. se vie minut takaisin selliin, laitan kengät taas sinne postilaatikkoon ja päätän nukkua päiväunet, vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla.

en ehdi nukkua, kun toinen turun poliisi tulee, se on se sama, joka valokuvasi huonettani. sen kanssa kävelen eri suuntaan kuin sen aiemman. se kertoo ottaneensa kotoani tietokoneeni ja 32 minidv-nauhaa ja kehittämättömiä filmejä. se ottaa minusta monta valokuvaa ja kyselee asioita, jotka se näkisi ajokortistani, joka sillä on edessään. ne mittaavat pituuteni ja painoni ja miettivät pitkään minkä väriset silmät mulla on. se sanoo, että ”en tiedä” ja ”en muista” ovat huonoja vastauksia, jos tahdon päästä pois ja että tuhopoltto ei ole naurun asia. olen samaa mieltä tuosta tuhopoltosta. kysyn tältäkin poliisilta kynää ja paperia ja se antaa mulle sitten kynän, muistikirjani, hammasharjani ja nikotiini ennen kuin vie mut takaisin selliin 14. kysyn miksi siellä haisee ja se sanoo, että niin se vaan aina on. pian se taas koputtaa sitä ovea ja tahtoo tietää puhelimeni pin-koodin. annan sen sille ja se kirjoittaa mulle oman puhelinnumeronsa ja pyytää soittamaan, sitten kun olen päässyt vapaaksi. ajattelen, että se on söpö se konstaapeli ja mietin johtuuko se siitä, etten ole tottunut, että ihmiset antavat numeroitaan vai siitä, etten ole saanut olla ihmisten kanssa tekemisissä niin pitkään aikaan. sillä konstaapelilla on nuuskaa huulessa.

turun poliisi kuulustelee minua toistamiseen. se ei ole mielissään, kun totean, että konstaapeli, joka väittää nähneensä minut pahanteossa taitaa olla asian suhteen erehtyväinen. tekee mieli sanoa, että konstaapeli valehtelee, mutta enhän tiedä valehteleeko se vai onko se oikeasti vaan erehtynyt.

pääsen sitten lopulta iltapäivällä pois, mutta puhelimeni, videonauhani ja filmini saan parin päivän päästä takaisin. tietokonettani saan odotella kuusi viikkoa. äitini on ollut huolissaan ja meinannut soittaa turun poliisille, että olen kadonnut. äiti on poliisille vähän vihainen, kun sen mielestä poliisin olisi pitänyt ilmoittaa sille tai edes vastata puhelimeeni, kun se kerran on niin monesti yrittänyt soittaa.

frank muutta meille, jos atso niin suo. oon huomannu, että se frank tekee asioita mun puolestani loppuun asti, tiskaa kaikki mun tiskini, syö kaikki mun ruokani, juo kaikki mun viinani jne.

on kaksi uutta mattoa ja äiti ripusti yhden pöytäliinan verhoksi.

teean kanssa katseltiin televisiota ja istuteltiin papuviljelmiä. se oli mukavampaa kuin yö vessan lattialla.

no niin. kirjaston kirjat ovat kovin erääntyneet ja uusittu jo sallitut monta kertaa. pitää huomenna sitten mennä ja viedä ne poies. ehkä luen ne toiste. tänään olisi ollut visailu. parhaillaan se olisi. yleensä siellä on kivaa, ehkä tänäänkin niillä, jotka siellä kilpailevat. pian alkaa elokuva, jonka olin ajatellut mennä katsomaan. hmm. ehkä menen tai ehken mene. voi sen joskus sitten vuokratakin ja mennä kokemaan yhteisöllisyyttä jonnekin, missä on dvd-soitin tai jokin muu katseluväline.

en ole moneen päivään saanut aikaiseksi mitään. makaan lähinnä sängyssä, joko yksin tai kirjan tai jonkun ihmisen tai puhelimen tai vesilasin kanssa. voin käydä läpi kaikenlaisia vanhoja tuntemuksia, heittää jotkut pois, säilyttää toiset.* välillä makaan olohuoneen lattialla ja villen tavarat (mm nämä housut) on rinkinä ympärilläni. ei se koti olekaan enää sellainen, miksi sitä aiemmin kehuin. siitä saattaa tulla sellainen kyllä, jahka asiat järjestyy tästä epäjärjestyneisyydestä johonkin. en ole oikein jaksanut vastailla puhelimeen tai tekstiviesteihin. mutta ei kai sitä tarvitse vastata, jollei huvita. tänään tunnelmallinen vesisade rummutti ikkunaani. kuuntelin sitä ja laitoin puhelimen äänettömälle.

lauantaina oli kivaa. oli itsenäisyyspäivän tapahtuma ja tapasin ihmisiä ja hymyilin hallitsemattomasti. sain kritiikkiä käytöksestäni. se saattoi olla aiheellista. välillä liittovaltion jussi tuo mieleen ismo alangon, kun se laulaa mun olohuoneeni kaiuttimista.

en nyt tiedä kannattaako tätä kirjoittamista jatkaa. lähetin hetki sitten sähköpostin, jonka otsikossa oli kirjoitusvirhe. nolohkoa. tekemällä yhtä toista juttua voisi edesauttaa matkasuunnitelmia. eesti, eesti, eesti.

mitähän sitä
esm tänään ja yleensäkin
en edelleenkään muista nukkua

tänään iloitsin, vaikka kaikista tällaisista asioista ei tietenkään saisi iloita. no, iloitsin silti. eikä haittaa, vaikka se on epäkorrektia. sen verran haittaa, etten mene yksityiskohtiin.

meillä ei enää asu ainoastaan minä ja ne, joita tuon sinne öisin nukkumaan tai valvomaan. kun tulen kotiin, siellä on ehkä valot päällä, joku tai jotkut voi huutaa keittiöstä tai olohuoneesta ”moi” ja sanoa, että hellalla on ruokaa ja eteisessä uusi sisustuselementti. kun olen kotona, joku saattaa tulla ovesta ja moikata. voin keittää kokonaisen pannullisen sitä hyvää rooibosteetä ja juoda sitä seurassa. kun tuon paprikoita ja tomaatteja ja mitä nyt olenkaan kotimatkalta löytänyt, joku saattaa oikeasti muistaa syödä ne tai laittaa niistä ruokaa. pesin jääkaapin sen kunniaksi, että meillä nykyään eletään, asunto sata on muuttumassa kodiksi. eteisessä on taas toimiva kattolamppu. poika näyttää mulle esm uusia vegaanisia kenkiään ja askartelemiaan julisteita, ne on hienoja. se kuuntelee mun juttuja, voittaa mut lautapeleissä, sanoo hyvää yötä ja kysyy aamulla olohuoneen lattialta, paljonko kello on.

tänään on älä osta mitään -päivä. kivaa. onhan näitä ollu tässä viime aikoina muutenkin monesti. ajattelin kyllä ostaa itselleni kahvin, että tästä tulisi jotain, mutta se olikin jo kiinni se paikka, josta kahvia olisi saanut. muusan täti oli jättäny sämpylät veneluokan pöydälle, keitin teetä jonkun muun teepusseista ja iloitsin, kun sen levän välissä oli tomaattiakin.

illalla menen katsomaan jotain elokuvaa ja niitä kissoja ja sitä tyttöä, jonka luona ne kissat asuu. mitähän sitä katsoisi?

facebook ei toimi. se lopetti toimimisensa juuri, kun olin ollut aikeissa alkaa pelata siellä sellaista peliä, jossa ammutaan erivärisiä marmorikuulia. ensin vähän harmitti, kun olisin ollut tuollaisen jonkin tyhjänpäiväisen aktiviteetin tarpeessa. aloin sitten lukea anittan blogia, jossa se jakaa kulttuurikokemuksiaan. se ei ole tyhjänpäiväinen kai, itse asiassa kokemukseni mukaan paljon vähemmän kuin monet muut blogit. anitta on kirjoittanut sinne paljon sellaisia asioita, joita olen itsekin miettinyt, mutten todellakaan ole kirjoittanut ylös, koska enhän ole kirjallisesti suuntautunut. toki ne ajatukset ovat saattaneet usein olla tyhjänpäiväisiä.

anitta jakaa ajatuksiani esimerkiksi:

turtles can fly -elokuvasta

teemu mäestä

vinokinosta, josta oon kyl vähän muutakin mieltä.

----------------------------------

tarvitsisin uuden muistikirjan ja vieterin. muistikirja alkaa olla täynnä ja vanha vieteri katkesi. pidän siitä kyllä ehkä katkenneenakin, en tiedä vielä. tarvitsisin myös vitamiineja ja suihkun ja valokuvakameran ja läheisyyttä ja unta ja enemmän aikaa. muistikirjan ja vieterin yritän ehkä hommata vielä tänään, muut tarpeet eivät liene yhtä akuutteja. paitsi se suihku, sinne menen tässä kohtapian.

istun pc-luokassa ja ärsyynnyn ihan kohtuuttomasti, kun joku tyyppi tossa syö porkkanaa. taidan olla kohtuuton. keskityn olemaan mulkoilematta sitä. se on täällä aika usein istumassa samaan aikaan ja hymyilee, jos tulee jossain muualla vastaan. luulen, et se tekee jotain hyödyllistä täällä ollessaan, toisin ku mä. ei porkkanan rouskuttamisesta oikeesti voi ärsyyntyä näin paljoa. no onneks se porkkana loppuu, toivottavasti niitä ei ole lisää.

piia juoksee käytävällä ja kiljuu riemusta. politiikka herättää tunteita. lähteenmäki on meidän.

laskin opintopisteitä ja tukikuukausia. keksin logiikan, jonka mukaan kaikki järjestyy. tai siis noi kuukaudet järjestyy, ei pisteet. täytyypä testata käytännössä, mutta vielä ei ole kiire.

ei taida olla enempää porkkanoita. voi.

tänään ei ole ollut kiire minnekään. yritin lukea, mutten jaksa keskittyä ymmärtämään. liian teoreettista. kotona olis kevyttä sarjakuvaa, lähden ehkä sinne tässä. voisi siivota ja tiskata, kun uusi avomies palaa merten takaa huomenna. vois kerrankin siivota ja tiskata ilman negailua. tuntuukohan viel kotona näin hassulta. eikä tarvii edes paljoa, mut vähän vois ja sitten kuunnella jarrea olohuoneen matolla maatessa vitamiinia syödessä. persimonit on kaupoissa.

kun saa persimonista ja muualta C- ja E-vitamiinia, parantuu haavat nopeesti. en haavoitu tänään.

04112008
toisinaan on päiviä jolloin. tänään oli ehkä sellainen. ei olisi kannattanut edes yrittää eikä toivoa. toisaalta ehkä kannattikin, ei sitä voi tietää. opin kyllä ehkä, tai kehityin. "ja elämästähän me opimme koko ajan", sanoi kerran yksi auktoriteetti. no jaa. sana "elämä" on viime aikoina ärsyttänyt, kun ihmiset käyttävät sitä niin suureellisen dramaattisesti vaikka puhuvat tyhjänpäiväisyyksistä. luulen silti, ettei olis tänään kannattanut edes.

näin hyvän elokuvan, boy meets girl (1984). tahtoisin tavata yhden tytön. oikeastaan on aika montakin tyttöä, joiden tapaaminen voisi olla miellyttävää ja poikiakin ja mitä ne nyt ovatkaan. mutta yhtä tiettyä mietin, kun kirjoitin, että tahtoisin tavata yhden tytön. no, joka tapauksessa. ainakaan en välittäisi olla yksin kovin pitkiä aikoja valveillaoloajastani. tahtoisin lukea kirjoja jonkun seurassa, se on rauhoittavaa. tahtoisin rauhoittua, taintua, väsyä jostakin muusta kuin valvomisesta. tämä tällainen väsymys on niin rauhatonta ja turhauttavaa.

oon lukenut tässä jonnen päivistä. voisi itsekin ottaa aikaa ajatella. minnehän sitä menisi, vai sulkisiko vain puhelimen ja oven? ehkä menis eestiin, eesti on rauhoittava maa, siellä ajatukset on erilaisia. niin sitä kuvittelee. tapasin humalistonkadulla perjantaina sen eestiläisen punkkarin, johon tutustuttiin kesällä. en ollut saanut sen mailia, luulin, et se vaan ei ollut lähettänyt mitään. ja tossa se oli sitten mun kotikadulla ja mulla oli kauhee kiire, kun olin lähteny liian myöhään.

tänään tapasin miehen, jolla on aivovaurio. ehkä se oli siksi niin outo. eilen tapasin vain tuttuja. yleensä en tapaa puhua vieraille ihmisille. normally i don't usually meet people unless i already know them. mulla taitaa olla kuumetta.