hei beibi, tää runoelma on sulle:

Vihapuheessa ei ole mitään hyvää. Viha ei puhdista ilmaa, viha löyhkää aina kaunalle, katkeruudelle, mustasukkaisuudelle, ahneudelle, heikkoudelle.

Viha ei ole intohimoinen tunne. Viha on väljähtynyttä, latteaa ja pilaantunutta tunnetta. Vihapuheessa ei ole mitään rohkeaa, se on aina raukkamaista, pelokasta, surkeaa.

Vihalla on kuitenkin ymmärrettävä selitys.

Viha nousee, kun ihminen huomaa olevansa avuton, kun voimat eivät riitä, kun elämän hallinta katoaa. Ihminen ei kestä omaa sisäistä surkeuttaan, heikkoudentunne vaatii tasoitusta ja hyvitystä.

Vihaa.

Viha pelastaa itseinholta. On käytävä heikoimman kimppuun. Ihmisestä nousee esiin pieni surkea tyranni ja vinksahtanut vallankäyttäjä.

(lainaus on asiayhteydestä mielleyhtymän motivoimana irroitettu. ja ihan pölö.)

dum-du-duuuummmm.

korvissa ssrsrsrsrsurisee, näkymätön juontaja ei tanssi ei soi.

ai niin. talven yönä päähäni ilmaantui runo.
season's pimeät lämpötilat, se alkoi.

joskus vaan pitää istua editissä parkumassa. mut pitääks sinne just sillon tulla jotain tyyppejä nauhuria lainaamaan?

hukkasin unirytmini, vaikka aina väsyttää.

työskentelin hartiani kipeiksi kaksi yötä toivotalkoohanskoissani. silloin sopi hyvin juoda aamusumpit kello 18. ja se sopi niille muillekin, joiden kanssa hetkellisesti olin samaa rytmiä. maapallo ja tai kaupungin muu yhteisö ei sopeutunut meihin. edes paljoa noteerannut, mitä vähän yritti lyödä kiilaa ja kustakin.

olen taas yksin rytmini kanssa ja extra sterk general on mun wilson-lentopalloni tällä saarella.

mielleyhtyä

hyvä mieli kohtaamisista ennen ja aiemmin

hyörinää ja tuoksuja (ja tunteita?) ja kohta mercy peakin lääkäriasema apuna poissa jaloista -suunnitelman toteutuksessa.

menen tänään ostamaan neljä tölkkiä pirkka olutta ja juon ne kaikki. suunnitelmallista perjantaita ja poppmusiikkia, josta elina tykkää ja mäki.

ei siitä oikein tule mitään, kun kierrän sen ympärillä, googlaan erilaisilla hakusanoilla, luen pätkiä, mutten avaa sitä tekstitiedostoa ja tartu johonkin ajatukseen, ala rakentaa sitä yhtään mistään, edes jostakin. vaikeaa, ehkä ylitsepääsemätöntä. ei se ennen ole näin pahaksi äitynyt tämä.

autenttisuuden tyyli - heikentää eläytymistä


performatiivisuus, vieraannuttaminen (entäs brecht?), etäännyttäminen, representaation tapahtuma, diegeettinen tapahtumamaailma, itsereflektiivisyys, logos


ollapa ikinä virkeystilassa, jossa lukea englanniksi cinema 2. ja ollapa vähän fiksumpi ja käytännöllisempi ja teoreettisempi. ollapa vielä 19 ja kykenevä ihan mihin vain.

olen käynyt teinibileissä ja teininä nähnyt kölnin tuomiokirkon ja nyt odotan asioita berliinistä, tulispa ne jo.

hihamerkki

suunnittelin hienon fanituotteen, mut tämän luonnoskuvan perusteella oikein kukaan ei innostunu.

tänään puuhasin päivän ja illan viettoa. olin aikaansaava: selasin kirjastossa läpi sanomalehden.

david lynch on päivän jännä. ensinnäkin sillä on tietysti niitä elokuvia, jotka eivät selittelyjä kaipaa (nyt ainakaan tässä). ja sitten sillä sitä transsendenttista meditaatiota koskevaa höpöä, jonka julkaisemista suomeksi käännettynä en oikein osaa käsittää. mutta päivän jännä se on siksi, koska se on myös alkamassa poptähdeksi! jännää.

katsoin elokuvan, koska se on semmonen, että sen mieluusti näkee monesti.

se ehkä sitten jotenki inspiroi muutaman tunnin viettoa youtuben välittämän poliisiväkivallan parissa. vois kerätä niistä klipeistä parhaimmistoa ja viedä turun kyttikselle, kert niiden henkilökunta (ainakaan ne pari tyyppiä, joiden kanssa mulla oli ilo asiasta keskustella muiden duunareiden mätkiessä menemään) ei ainakaan vielä viime keväänä ollu ikinä kuullutkaan poliisiväkivallasta eikä esms rodney kingin keissistä.

mut kesä se meni.