eräs sanoi aina kuvitelleensa minut vasenkätiseksi ja oli korostetun yllättynyt huomatessaan, että kirjoitan oikealla. väitin pystyväni molempiin.

istuin mielenkiintoisella tunnilla ja mietin vihkooni, että "mikä, mikä, mikä estää muo keskittymästä?" sitten kirjoittelin havaintoja lähimpänä istuneen ihmisen ihosta ja eleistä ja sen puheessa toistuvista fraaseista ja ajattelin, että onpa söpöä, kun sen etusormi käy yhtenään sen huulilla.

vanhassa blogissani on mielenkiintoisia tekstejä. olen taantunut niistä ajoista. ei kannattane taistella vastaan.

eilenkin oli yöllä ihana ihana lumisade. hullua, että päivisin on niin rumaa, mut öisin kaunista. ei kovin motivoivaa, jos tavoite on saavuttaa norminmukainen vuorokausirytmi, joka siis palkkatyön ohella on kuulemma avain ystäviin, menestykseen ja vaikutusvaltaan.

löysin tänään hyllystä venäläistä poppia, mutta se soitin ei soittanu levyn neljää ensimmäistä raitaa. oonkin sitten mietiskelly niiden huulten ja sormen lisäksi tällasia sisältöjä: Для тебя

"emma on tääl", se sanoo puhelimeen, "se o vallannu mun tuolin."

mietiskelen tässä. muutenkin tänään oon miettinyt vuorovaikutustaitoja. tuntu, että sydän pysähtyy, kun tajusin, että yksi ihminen onkin oikea. kiistämätöntä.

luen bussiaikataulua, mutta taidan kävellä, kun tuolla ulkona kerrankin on lunta eikä edes ole kovin kylmä.

en mä tiedä mistään mitään tänään. välillä luulen tajuavani jotain, toisinaan kaikenkin, mutta sitten hukkaan sen tajunnan. parasta tänään: hyviä komppiksia, mielenkiintoisia varjoja paratiisissa ja "who could bear to feel himself forgotten?".

i love my police officer

se oli viime vuonna, kun sain uudenlaisia kokemuksia. lienenköhän jo toipunut?

lyhyt tarina pakkovallasta tai yhden toisen sanoin kafkalaista olemista turussa:

nukun sängyssäni. ovikello soi. katson kelloa, se on vähän yli kymmenen. ovikello vaan soi, mutten nouse avaamaan, en odota ketään, lopettaisi jo sen ovikellon soittamisen. huomaan saaneeni tekstiviestin. kuulen, kun avain kääntyy ovessa ja ovi aukeaa. ärsyynnyn. riippumatta siitä kumpi kämppis se on, on asiatonta soitella aamulla ovikelloa, jos kerran on avain.

eteisestä kuuluu: ”turun poliisista, hyvää huomenta!”

yllätyn hieman. puen housut ja samalla, kun napitan niitä turun poliisi avaa huoneen oven ja on kovin kiinnostunut siitä kuka olen, keitä meillä asuu ja tiedänkö mitä turkisliikkeistä ja iskuista. jollen kerran tiedä muuta kuin nimeni ja keitä meillä asuu, olen pidätetty, kertoo turun poliisi. se sanoo myös tekevänsä nyt kotietsinnän. turun poliisi on kolme miestä olohuoneessani ja yksi makuuhuoneessani. turun poliisi ottaa puhelimen kädestäni. kysyn saanko lukea sen tekstiviestin ja soittaa. turun poliisi vastaa, etten enää soittele mihinkään, koska olen pidätetty ja nyt lähdetään. kysyn, josko turun poliisi voisi poistua huoneestani, että saisin pukea rauhassa. olohuoneessa oleva osa turun poliisia sanoo ”se ei käy. laita vaan sukat jalkaan ja paita päälle.” laitan sukat jalkaan ja paidan päälle samalla kun turun poliisi valokuvaa huonettani.

pääsen autolla poliisilaitokselle. turun poliisi on herrasmies. se avaa mulle auton oven lähtiessä ja saapuessa.

turun poliisi ottaa laukkuni ja kaulahuivini ja henkselini ja vyöni ja kaiken, mitä mulla on taskuissani. takkini saan pitää, jahka turun poliisi on irrottanut siitä heijastimen. saan laittaa tyhjennettyihin taskuihini kaiken käteisen, minkä turun poliisi kukkarostani löytää. sitä ei ole paljoa, mutta housut eivät oikein tahdo pysyä ylhäällä, kun ei ole vyötä eikä henkseleitä, mutta tasku täynnä kolikoita. pidän niistä housusta kiinni toisella kädellä.

turun poliisi saattaa minut selliin neljätoista ja käskee jättää kengät oven vieressä olevaan postilaatikkoon. olen kuuliainen ja jätän kengät postilaatikkoon.

se selli 14 on haiseva paikka. päätän jatkaa turun poliisin keskeyttämää nukkumista. nukun ja valvon ja nukun ja valvon ja herään ääniin, toisinaan luulen herääväni kotona ja luen seinillä olevia tekstejä. välillä juon vettä. päätä särkee, se varmaan kaipaisi kofeiinia ja nikotiinia se pää. en tiedä, mitä kello on. painan sitä nappia, jota saa painaa, jos kaipaa jotain. en saa kynää enkä paperia, vaikka kysyn monesti. se on kuulemma turvallisuusuhka. luukusta katsova poliisi ei tiedä ajasta mitään, ei siitä paljonko kello on (vaikka siinä käytävällä, jolla se seisoo on seinäkello) eikä siitä kauanko joudun olemaan sellissä neljätoista. kolmen päivän päästä on vangitsemisoikeudenkäynti, jollen sitä ennen ole päässyt pois, se sanoo. voi paska, ajattelen. en saa soittaa, etten pääse sovittuun tapaamiseen. alkaa tulla pimeä, kello on siis jotain viisi. laitan ne kolikot takin taskuun, jotta housut pysyisivät ylhäällä. vaikka ei sillä niin väliä ole. nukun ja valvon ja luen niitä kirjoituksia seiniltä ja nukun ja valvon ja mietin kauankohan olen nukkunut ja valvonut. sellin pituus on 9 kertaa 15 jalkaterän pituutta. siellä haisee ja loisteputket on liian kirkkaat. jos niitä erehtyy katsomaan jää sellainen jälkikuva vai mikä se nyt onkaan. yritän olla katsomatta niitä loisteputkia. joku sammuttaa ne valot sitten joskus. pimeässä joku miesääni huutaa jonkin naisen nimeä. en tiedä miten pitkään.

turun poliisi on kohtelias. se koputtaa aina ennen kuin se avaa sen sellin oven tai ovessa olevan luukun.

aamulla turun poliisi osoittaa kiinnostusta minuun. se kättelee ja kertoo nimensä, jonka unohdan ja vie minut käytäviä ja portaita pitkin jonnekin ja kertoo minun olevan syytetty ja alkaa kysellä. en tiedä niistä asioista, joita se kysyy. tiedän olleeni yksin kotona aikana, joka sitä kiinnostaa. se ei taida uskoa. se kirjoittaa niitä asioita, joita sanon ja tekee tekstissä kielioppivirheitä, mutta allekirjoitan sen tekstin silti. taidan olla vähän tyhmä, koska siinä paperissa on ruksittu, että mulle muka on ennen kuulustelua kerrottu, että minulla on oikeus kuulustelutodistajaan jne. minusta on outoa, ettei turun poliisi osaa lukea kelloa eikä kirjoittaa. kysyn taas kynää ja paperia. tämä poliisi ei kuulemma päätä siitä. se vie minut takaisin selliin, laitan kengät taas sinne postilaatikkoon ja päätän nukkua päiväunet, vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla.

en ehdi nukkua, kun toinen turun poliisi tulee, se on se sama, joka valokuvasi huonettani. sen kanssa kävelen eri suuntaan kuin sen aiemman. se kertoo ottaneensa kotoani tietokoneeni ja 32 minidv-nauhaa ja kehittämättömiä filmejä. se ottaa minusta monta valokuvaa ja kyselee asioita, jotka se näkisi ajokortistani, joka sillä on edessään. ne mittaavat pituuteni ja painoni ja miettivät pitkään minkä väriset silmät mulla on. se sanoo, että ”en tiedä” ja ”en muista” ovat huonoja vastauksia, jos tahdon päästä pois ja että tuhopoltto ei ole naurun asia. olen samaa mieltä tuosta tuhopoltosta. kysyn tältäkin poliisilta kynää ja paperia ja se antaa mulle sitten kynän, muistikirjani, hammasharjani ja nikotiini ennen kuin vie mut takaisin selliin 14. kysyn miksi siellä haisee ja se sanoo, että niin se vaan aina on. pian se taas koputtaa sitä ovea ja tahtoo tietää puhelimeni pin-koodin. annan sen sille ja se kirjoittaa mulle oman puhelinnumeronsa ja pyytää soittamaan, sitten kun olen päässyt vapaaksi. ajattelen, että se on söpö se konstaapeli ja mietin johtuuko se siitä, etten ole tottunut, että ihmiset antavat numeroitaan vai siitä, etten ole saanut olla ihmisten kanssa tekemisissä niin pitkään aikaan. sillä konstaapelilla on nuuskaa huulessa.

turun poliisi kuulustelee minua toistamiseen. se ei ole mielissään, kun totean, että konstaapeli, joka väittää nähneensä minut pahanteossa taitaa olla asian suhteen erehtyväinen. tekee mieli sanoa, että konstaapeli valehtelee, mutta enhän tiedä valehteleeko se vai onko se oikeasti vaan erehtynyt.

pääsen sitten lopulta iltapäivällä pois, mutta puhelimeni, videonauhani ja filmini saan parin päivän päästä takaisin. tietokonettani saan odotella kuusi viikkoa. äitini on ollut huolissaan ja meinannut soittaa turun poliisille, että olen kadonnut. äiti on poliisille vähän vihainen, kun sen mielestä poliisin olisi pitänyt ilmoittaa sille tai edes vastata puhelimeeni, kun se kerran on niin monesti yrittänyt soittaa.