no niin. jopas on hektistä ja kiireistä.

ei ehdi moniakaan asioita.

pari päivää sitten ehdin katsoa yhden elokuvan. se oli kovin mukavaa, vaikkakin teos itsessään oli aika hämmentävä.

onneksi täällä turussa on monenlaista elokuvatarjontaa siitä huolimatta, että thalia joutui lopettamaan. onneksi on elokuvakerhoja ja festivaaleja ja klubeja. huomenna alkaa etnia-filmifestivaali ja tämän viikon menossa on ollu puolalaisen elokuvan viikko. eipä olisi niin hektistä ja kiireistä. sellaisen valinnan voisi varmaankin tehdä. teinkin yhden. valitisin kävellä, kävellessä ehtii olla rauhassa ja tehdä huomioita.

kävelin koulusta kotiin. en jaksanut odottaa ykköstä, joka olis lähtenyt viiden minuutin päästä. toivoin, että olisi satanut, kun oli niitä vaahteran lehtiä jalkakäytävällä ja ne tuoksuu parhaalta sateella ja asfaltilla kiiltää ajovalot. asiat näkee eri tavalla kun on linsseissä sadepisaroita. no ei satanut kumminkaan, mut ei se haittaa. en ole aikoihin kävelly linnankatua siellä, entistä kotimatkaa. kävelin sen entisen kotipihan eteen. hidastin, mutten pysähtynyt. ajattelin, et ennen olisin ollut jo perillä. siellä oli ikkunassa vähän valoa, varmaan tietokoneen näytöstä liekehtivät verhot. rautaportin kohdalle joskus joku aina öisin saatto kotiin vaikka asui itse eri puolella kaupunkia.

seuraavassa korttelissa on se vähän hiiltynyt puutalo ja niitä hiiltymättömiä, joiden ullakoilla oli niitä säkkejä ja vanhoja lehtiä ajalta ennen sinua ja minua ja taskulampun valokeila seinillä ja se outo ullakkohuono, jossa ajattelin jonkun olleen vankina. alakerrassa paloi kynttilät lattialla, joku soitti kitaraa ja välillä lauloi. nyt ne ikkunat ja ovet on levytetty kiinni.

antikvariaatin ikkunassa ei pala valot yöllä, mutta siellä varmaan on kaikkea odottamassa, että löytäisin ne kotiini ja se antikvariaatin partamies ehkä jo nukkuu omassa kodissaan.

kadun kulmassa ei tänään sada räntää. sininen deekutakki ja muinaiset jäähyväiset saavat hymyilemään ja se hymy kestää senkin kohdan, jossa ei niin kauan sitten itkettiin sitä kuinka kesä loppuu eikä kaikki sittenkään ole yksinkertaista.

rautaportin takana ne bileet, joissa nimeni muistettiin, koska se oli jonkun sellaisen toisen nimi, jota kohtaan tunnettiin lämpöä. soi movetron ja aina joku muisti tehdä koneella lisää savua.

ensimmäisen kerroksen ikkunassa sälekaihtimet. joskus verhon takana katseltiin kerran scifiä ja toiste pitkästyttiin sodoman 120 päivää. ei enää pitkäkään matka henkilöhistoriaa kaupunkitilassa.